Jukka M. Heikkilä: Karthago

Sotahistoria, jonka me parhaiten tunnemme, on yleensä voittajien historiaa. Kaikki tietävät Caesarin ja Aleksanteri Suuren sotaretket, sekä Tsingis-kaanin laajat valloitukset. Harvemmin kuitenkin tulee tutustuttua häviäjien yksittäisiin voittotaisteluihin.

Jukka M. Heikkilä antaa tähän mahdollisuuden kirjassaan Karthago. Teos kertoo ajasta jolloin Rooman valtio ei ollut vielä yksin välimeren valtias, vaan sen rinnalla oli toinenkin, Karthago. Historiaa huonosti tunteville sanottakoon, että se sijaitsi Pohjois-Afrikassa, välimeren rannalla. Kuten myöhemminkin on usein nähty, kahden suurvallan rauhallinen rinnakkaiselo on harvinaista.

Muuten olen kyllä sitä mieltä, että Karthago on tuhottava

Kirjan tapahtumat osuvat tarkemmin vuoteen 255 eaa, jolloin käytiin ensimmäistä puunilaissotaa Karthagon ja Rooman välillä. Heikkilän tarinan minä-henkilö on Karthagolaisten avuksi palkattu Lakonian Spartalainen, Ksanthippos. Historiallisissa tositapahtumissa tiukasti pitäytyvän teoksen spoilaaminen on periaatteessa mahdotonta, mutta varmasti löytyy muitakin kaltaisiani lukijoita, jotka eivät ole etukäteen tutustuneet aiheeseen. Eli en ajatellut kertoa juonesta enempää. Lukekaa itse.

Pikkutarkkaa taistelukuvausta ja kreikkalaista filosofiaa

Heikkilä perehdyttää lukijansa tarkasti sodankäyntiin antiikin ajan Kreikassa ja Roomassa. Hän esittelee ja käy läpi erilaiset taktiikat ja sotajoukkojen muodostelmat falangeista ratsujoukkoihin. Minua tämä kiinnosti ja tällaiseen taistelusta kertovaan teokseen ne sopivat enemmän kuin hyvin.

Kirjan päähenkilöt ovat huomattavasti inhimillisempiä kuin Heikkilän aikaisemmassa romaanissa, Germaniassa, heidän mielenliikkeistään saa paremman kuvan vaikkakin osin kärjistetyn yksioikoisen.

Päähenkilön ylimaallinen ylivoimaisuus ärsytti lähes koko kirjan ajan. Häneltä tuntui onnistuvan kaikki, ja hänen mielipiteensä ja tekonsa olivat aina oikeita. Minusta Heikkilä pyrki tätä oikein korostamaan monessa kohtaa, eli luulen sitä tarkoitukselliseksi. Sankarin haavoittuvuus tuli oikeastaan esille vasta ihan teoksen loppupuolella. Lopun käänteet varsinkin aseenkantajan osalta olivat mielestäni epärealistisia. Varsinkin kun sankarin stoalaista suhtautumista asioihin piti itsestään selvänä aikaisempiin kokemuksiin nojaten.

Taistelukuvaus oli kirjan ehdottomasti parasta antia. Pystyin melkeinpä näkemään auringon kimaltelevan suojuksista ja pölyn nousevan tantereelta kun suurvaltojen armeijat kohtaavat. Lisäksi taistelun jälkeinen tyhjyys ja kuolonhiljaisuus kentällä on hyvin kuvattu. Germaniassa tästä jo oli merkkejä, mutta tässä se kyllä varmistui. Heikkilä osaa taistelukuvauksen.

Pelkkää taistelukuvausta ja sotataktiikoiden esittelyä teos ei kuitenkaan ole. Heikkilä on kutonut siihen mukaan myös rakkaustarinan sekä filosofisia pohdintoja. Kirjassa sivutaan niin epikuroslaisuutta kuin stoalaisuuttakin. Lisäksi päähenkilön Lakonialaista perää olevat lakoniset tokaisut on korostetusti esillä. Poimin muuten tästäkin Germanian tavoin muutaman tutun latinankielisen lausahduksen, Heikkilä tuntuu pitävän niiden viljelemisestä. ”Voi voitettuja” ja erään Gaiuksen sanat arvan heittämisestä pistivät silmään.

Karthago on hieno sotakertomus historiassa vähemmän tunnetusta taistelusta Rooman ja Karthagon välillä. Se on sankaritarina, joka tukeutuu tiukasti historiallisiin faktoihin. Jos pidät antiikin historiasta ja viihteelliset sankaritarinat ovat lähellä sydäntäsi, Karthago on ohittamaton teos sinulle.