tiistai 12. helmikuuta 2019

KESKENJÄÄNEET: Olli Jalonen: Taivaanpallo

Ajattelin ottaa mukaan nyt uudentyyppisiäkin postauksia: aloittamiani kirjoja, joita en koskaan saanut loppuun asti luettua. Yritän vähän analysoida syitä mikä sai jättämään kirjan kesken.

Ensimmäinen tätä lajia oleva kirja on siis Jalosen finlandia-voittaja Taivaanpallo. En ole lukenut Jaloselta aikaisemmin muita kirjoja, ja uskaltaisin tällä kokemuksella sanoa että en varmaan tule lukemaankaan. Olen melko kirjailija-uskollinen lukija, eli jos joku kirja ei kirjoittajalta miellytä minua, tuskin muutkaan sen tekevät. Voin toki olla väärässä, ja olen ehkä menettänyt paljon hienoja lukukokemuksia. Kertokaa toki omia kokemuksianne jos olette tulleet toiseen tulokseen.

Taivaanpallo. Mitä siitä sanoisi. Se ei ollut huonosti kirjoitettu, päinvastoin. Sen kieli on sujuvaa ja kirjoitustyyli tuo mieleeni monia klassikoita, Mark Twainista Hemingwayhin. Tarina kuitenkin ontui, pahasti. Kuuntelin sitä äänikirjana, ja pääsin jotain toiselle tunnille, ennenkuin kiinnostukseni lopahti. Yritin vielä vähän jatkaa, mutta ajatukset harhailivat niin että en enää päässyt tekstiin sisään niin hyvin kuin tarvitsisi saadakseen kirjasta jotain irti.

Olen lukenut suhteellisesti paljon, satoja kirjoja, ja uskoisin tietäväni ensimmäisen tunnin aikana, uppoaako kirja minuun. En muista tapausta, jossa tuon häilyvän rajan jälkeen olisi tapahtunut joku ihme kehitys, joka olisi saanut kiinnostukseni heräämään. Tuskin tässäkään tapauksessa.

Taivaanpallon alku junnaa mielestäni paikallaan liiaksi. Ensimmäisen tunnin aikana ei tapahtunut mitään. Tarinaa kerrotaan pienen pojan ajatuksin, mutta nuo ajatukset eivät mielestäni oikein sovi lapsen ajatuksiksi. Ne ovat aikuisen ajatuksia lapsen päässä. Tuo vinouma häiritsi minua koko ajan. Alta kymmenkesäisen päänsisällä ei varmastikaan kovin monimutkaiset ajatusketjut rönsyile, jollei ole kyse jostain poikkeusyksilöstä. Tästä voisin vaikka mennä valalle. Varsinkin jos tuo lapsi ei osaa edes lukea, ja kokemus maailmasta rajoittuu muutamaan ihmiseen ja villiin luontoon.

Voitte sanoa, että en antanut kirjalle mahdollisuutta. Varmasti näin osittain onkin, mutta olen iän ja vähäisen käytettävissä olevan ajan myötä tullut siihen tulokseen, että en halua lukea yhtään kirjaa joka ei a: opeta minulle jotain, b: viihdytä tarinallaan ja maailmallaan. Ja tämä ei sitä tuntunut tekevän. Kuitenkin haluan vielä sanoa, että tämä on hyvinkin henkilökohtainen kokemus aina. Joihinkin tämä kirja voi varmasti iskeä kovaakin. Ja kaikki kunnia kirjailijalle. Teksti ja kuvailu oli todellakin ammattilaista, suorastaan klassisen tyylipuhdasta. En ikinä pystyisi itse tuohon, vaikka kävisin kaikki kirjoituskerhot läpi ja lukisin oppaat kannesta kanteen.

lauantai 2. helmikuuta 2019

Matti Rämö: Pyöräretket äänikirjana Areenassa

Joskus tulee eteen hetkiä, jolloin olen ihan tyytyväinen maksamieni verojen käytöstä. Tällaisia hetkiä on muunmuassa suurten urheilukilpailujen aikaan, kun Yle esittää kattavasti ja asiantuntevasti kilpailut alusta loppuun, avajaisista viimeisimpiin spekulaatioihin asti. Toinen tällainen hetki tuli tässä jokin aika sitten, kun löysin Areenasta Matti Rämön polkaisut.

En oikeastaan ole varma, pitäisikö tästä kiittää maksamiani veroja, Yleä, vai kohdistaa kaikki kiitokset ne varmasti ansaitsevalle Rämölle. Jonkinasteiseksi kulttuuriteoksikin tuota kai voisi kutsua, kun on laittanut yleiseen jakoon äänikirjojansa Areenaan.

Matti Rämö on ollut melkoisen tuottelias. Minerva Kustannukselta löytyy kahdeksan hänen matkoistaan kertovaa kirjaa, joista nyt olen Areenasta kuunnellut kolme: Rengasrikkoja Saharassa, Polkupyörällä Intiassa ja Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin. Käyn vähän läpi noita kuuntelemiani kirjoja yleisesti.

Teokset kertovat Matin polkupyöräretkistä. Saattaa kuulostaa tylsältä, mutta kuten nimistä voi päätellä, kyseessä ei ole mitkään ihan tavalliset tahi lyhyehköt retket. Kirjailija kun ei tyydy pelkästään naapurustoon, vaan kiertää yhdessä pyöränsä kanssa tuhansia kilometrejä lähes yhdeltä istumalta. Yksin. Hän ei tyydy nielemään kilometrejä hiki otsalla, vaan tarkkailee ja ihailee ympäristöään hämmästyttävän tarkkanäköisesti edetessään rauhalliseen tahtiinsa. Samalla hän myös pohtii historiaa, elämää ja ihmisyyttä.

Näistä aikaisemmin mainitsemistani teoksista tuo polkaisu Saharaan ja takaisin on ehkä ollut mieleenpainuvin. Jollakin tavalla jo ajatus lähtökohtaisesti miellyttää minua. Ei tarvita mitään aikataulutettuja, kalliita lentoja tai junia matkustamiseen, vaan otetaan vain pyörä alle kotipihasta ja lähdetään matkaan. Ja palataan samaan pisteeseen kun on ensin matkustettu halki Euroopan aina Afrikkaan asti. Jos tuo teos ei herätä lukijassaan/kuulijassaan minkäänlaista matkakuumetta, täytyy henkilön olla täysin karaistunut ja ulkoisista vaikutuksista vapaa.

Yksi iso tekijä näiden äänikirjojen viehättävyydessä tulee siitä, että Rämö lukee ne itse. Olen kuunnellut aikaisemmin kirjoittajan itsensä kertomana ainakin Alexander Stubbin kirjan, ja voin sanoa että tämä on ehdottoman oikea tapa tehdä äänikirja. Lukija pystyy samaistumaan tekstiin tunnetasolla aivan erilailla kuin joku tekstille vieras ihminen. Rämön äänessä (Kuten Alexinkin muuten) kuuluu välillä selvästi tunteet, ja kertoja herkistyy selvästi useissa kohdin.

Olisi mielenkiintoista tietää minkälaisella tekniikalla Rämö näitä ajatuksiaan laittaa ylös. Kertomus on pikkutarkkaa kuvausta joka hetkestä matkalla, kohtaamistaan maisemista, ihmisistä ja tapahtumista. Hänen täytyy vähintäänkin päivittäin sanella tai kirjoittaa kokemuksiaan ylös, muuten ei voi tuollaista määrää yksityiskohtia muistaa. Voin kuvitella minkälainen työ näitä on käydä jälkeenpäin läpi ja kirjoittaa järkevään muotoon. Hatunnosto siitäkin.

Olen päässyt Matin kanssa yhtämatkaa kiertämään Italian kapeilla vuoristoteillä ja laaksoissa, Saharan polttavan kuumassa iltapäivän auringossa, ja Intian mausteisilla, äänekkäillä kaduilla. Lisäksi olen hänen rinnallaan järkyttynyt Puna-Khmerien raa'asta terrorista ja joukkohaudoista. Teoksia kuunnellessa pääsee uppotumaan vieraisiin kulttureihin ja niiden historiaan paljon syvemmin kuin jotain dokumenttia katsomalla. Jollainen muuten löytyy Rämöltäkin, Polkupyörällä Himalajalle.

Tulipa ylistävää tekstiä, mutta kuunnelkaa itse. En usko että kauheasti kritiikkiä noista voi löytää, ja ehkä sittenkään aina ei edes ole tarve etsiä.


tiistai 15. tammikuuta 2019

Pentti Linkola: Unelmat paremmasta maailmasta

Linkolan elämäkerran lukeminen herätti kiinnostukseni tutustua herran ajatuksiin vähän lähemminkin. Vaikka henkilöiden elämästä kertovista kirjoista saakin usein hyvin kattavan kuvan myös ajatusmaailmasta, ne ovat kuitenkin aina toisen henkilön mielen suodattamia. Katselin aluksi joitain youtube-videoita Linkolan haastatteluista. Niitä löytyykin ihan mukavasti, muutama pienois dokumenttikin aiheesta on tehty. Kuitenkin ne ovat helposti vain kalpeita esittelyitä, jotka on suunnattu ihmisille, jotka eivät Linkolaa sen tarkemmin tiedä. Lisäksi niissä Linkolan mielipiteet tulevat esille hyvinkin kärjistettyinä.

Ylen elävästä arkistostakin löytyy kattava Linkola-kattaus, johon suosittelen kyllä ehdottomasti tutustumaan, jos ei tästä henkilöstä aikaisemmin ole kuullut. Tai vaikka olisikin.

Päädyin ostamaan Into kustannukselta pokkarin Linkolan kirjoittajauran keskivaiheen ajatuksista, Unelmat paremmasta maailmasta. Kirja on Linkolan itsensä kokoama rypäs mielipidekirjoituksia, puheita, kolumneja ja pakinoita. Mahtuu mukaan yksi fiktiivinen tarinakin, kaunis kuvaus katoavasta Suomesta, jossa taivaanrantaa kuitenkin peittää synkkä teollistumisen varjo.

Tuo ensimmäinen kirjoitus kuvaa hyvin koko teosta ja Linkolan ajatusmaailmaa. Hän haikailee puhtaan, koskemattoman luonnon, perinteisten elinkeinojen ja vanhan sivistyksen palauttamista. Kirjan tekstit on kirjoitettu ja julkaistu 60-luvulla, ja voin hyvin kuvitella, että aikanaan ne ovat herättäneet huomattavan paljon vastustusta. Esimerkiksi pasifismista kertova artikkeli oli julkaistu aikana, jolloin sodasta oli alle kaksikymmentä vuotta, ja vallassa olevat olivat kaikki sodan kokeneita.

Kirjoitukset henkivät mennyttä aikaa myös kielellisesti. Pentti Linkola on selvästi paljon lukenut mies, ja hänen tekstinsä on herkkää, kaunista, vanhanaikaista. Sellaista mitä voi kuvitella vanhan sivistyneistön puhuneen. Linkolan kuvaukset luonnosta vahvistavat kyllä sitä ajatusta, että hän kokee luonnon jotenkin erilailla kuin ihmiset yleensä. Katsokaas vaikka tätä:

"Ehkä hän sittenkin vielä joskus löytää pienen unohtuneen sopen suomalaista luontoa, sattuman kaupalla pelastuneen kullankeltaisen nevan udussa kylpevine aavemaisine kurkihahmoineen, tahi lammensilmän, johon kuvastuvista aarniohaavoista ja koivuista käydyssä taistelussa on äreä isäntävanhus vielä lyönyt metsätalousneuvojan tappiolle."

Haluaisin pureutua paremmin Linkolan teksteihin. Lähes kaikki niistä jonkinlaisia ajatuksia herätti, mutta otan esiin muutaman poiminnan, jotka minulle olivat merkittäviä.

Linkola kritisoi parissakin tekstissä tuon ajan kultturiväkeä ja sivistyneistöä. Hänen mukaansa joissain kulttuurilajeissa liiallinen perehtyminen omaan asiaan johtaa siihen, että teoksista tulee sekavia tekeleitä, joita pystyy jotenkin ymmärtämään vain pieni joukko saman aihealueen spesialisteja. Tässä komppaisin häntä kyllä nykypäiväänkin peilaten. Olen törmännyt useampaankin teokseen kotimaisen kirjallisuuden saralla, jossa on mielestäni menty erikoisuudentavoittelussa aivan liian pitkälle. Jätän nämä kuitenkin mainitsematta hienotunteisuuteni vuoksi, sillä varauksella että kyseiset kirjailijat saattavat raapustukseni joskus lukea, ja jos se heidän luomistyöhönsä kielteisesti vaikuttaa. Vaikka tuskinpa lukevat muutakuin omaa tekstiänsä.

Linkolaa on usein syytelty fasistiksi. Tämä on minusta käsittämätöntä. Olen ymmärtänyt että fasismi tarkoittaa jonkinlaista nationalistista totalitaarista ideologiaa, jota valtiomuotona esiintyy diktatuureissa. Tällaista ajatusta en kyllä näistä teksteistä löytänyt. Linkola pohti kyllä "Valistuneet valtiaat" kirjoituksessa yksinvaltiuden etuja, mutta samassa tekstissä hän esittää hallitukseen oikein nimien kanssa aikalaisiaan, jotka kaikki olivat joitain luonnontutkijoita, filosofeja, kirjailijoita ja tohtoreita. Lisäksi paljon puhutuista ihmiskunnan tuhoa ihannoivista ajatuksista näissä teksteissä ei ollut jälkeäkään. Uskoisin että nuo ajatukset ovat hänen haastatteluissa harjoittamaansa provosointia, mitä elämäkerrassa annettiin ymmärtää tapahtuvan.

Kaiken kaikkiaan kirja piirtää kuvan Linkolasta, joka on aika pitkälle sen näköinen mitä osasin elämäkerran jälkeen odottaakkin. Hän on ennen kaikkea Luonnon suojelija. Erikseen ja isolla kirjoitettuna. Hänen erikoistumisalaansa ovat metsät ja linnut, mutta paljon hän kiinnittää huomiotaan myös järviin, rannikoihin ja saaristoon. Hän ei haikaile paluuta kivikauteen, mutta kuitenkin taaksepäin, ehkä johonkin sisällissodan jälkeen, 30-luvulle. Aikaan jolloin teollistuminen ei vielä ollut Suomeen asti kunnolla ennättänyt, ja metsät olivat suurimmaksi osaksi koskemattomia erämaita ilman avohakkuita ja viivottimella piirrettyjä pikateitä.

Voi, tästä teoksesta riittäisi paljon kirjoitettavaa, mutta ehkä otan tästä lisäotteita joskus myöhemmin. Tämä teos kannatti kyllä lukea, luulen että tämä avarsi taas melkoisesti omaa ajatusmaailmaani ja toi uusia näkökantoja jo kertaalleen kalkkiintumaan päässeisiin aatoksiini. Suositukseni.










torstai 3. tammikuuta 2019

Jukka Viikilä: Suomalainen vuosi

Kuuntelin Jukka Viikilän teoksen automatkalla. Pituus oli muutama tunti, joten se sujui helposti yhdeltä istumalta. Kun kyseessä on äänikirja, kovin syvällistä analyysiä teoksesta on melko hankala tehdä. Tykkään kirja-pohdintojani tehdessä vielä kertaalleen selailla kirjaa ja etsiä joitain kohtia siitä lukeakseni ne uudelleen. Tällaisessa tapauksessa se on melko mahdotonta, joten huonon muistini varassa mennään.

Suomalainen vuosi on eräänlainen kokoelma ajatuksia tahi kolumneja. Osa niistä on lyhyitä, varmaankin kirjamuodossa puolen sivun mittaisia. Osa taas pidempiä, mutta ei kymmentä sivua enempää. Tässä yksi syy, miksi suosittelisin lukemaan tämän, kuuntelu oli hiukan hankalaa. Nämä tekstipätkät vaatisivat hetkeksi pysähtymistä, ehkä uudellenlukua että ymmärtäisi mitä oli juuri lukenut. Ajatelmat on koottu löyhästi kirjan nimestäkin pääteltävissä olevaan vuodenkierron mukaan. Lähtien keväästä, päättyen lopputalveen. Mikään muu seikka näitä ajatuksia ei toisiinsa sido, jos ei oteta huomioon tyylilajia ja huumoria.

Huumoria näistä tosiaan löytyy. Ajatukset on hauskoja, hätkähdyttäviä, ja mielenkiintoisia. Useampaan kertaan tuli mieleen että voiko tämän tosiaan näinkin nähdä? Kirja muistutti monilta osin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaa, vaikkakin teemat olivat kovin toisenlaisia. Tämän teoksen teemat käsittelevät normaalia arkea miellyttävän pehmeästi, tässä ei todellakaan hyökätä mitään eikä ketään vastaan. Kuunnellessa tuli hyvä mieli.

Minusta kirja ei ole oikein sopiva muoto tällaisille teksteille. Yksittäiset loistavat huomiot eivät oikein pääse oikeuksiinsa. Jos tuntisin kirjailijan, olisinkin ehdottomasti suositellut hänelle tarjota näitä tekstejä jonkun lehden pakinoiksi. Yksi pakina päivässä olisi varmasti saanut lehdenlukijoiden suosion. Tosin nykyään tuntuu lehtien pakinat käsittelevän vain poliittisia tai yhteiskunnallisia kipukohtia, harvoin niissä levitetään hyvää mieltä. Ehkä se jotenkin kuvaa nykyaikaa.

Nostan vielä esille oman suosikkini ajatelmista, 50km kävelijöistä ja niiden katsojista. Kuinka tuon lajin harrastajien täytyy olla suurenmoisia ajattelijoita, ja loppukoukkuna vielä että suurimpia ajattelijoita ovat penkkiurheilijat, jotka tuota lajia seuraavat. Monta hyvää mietintöä oli myös autoista ja liikenteestä. Usein näissä teksteissä oli jonkunlainen loppukaneetti, joka joko käänsi koko asetelman nurinniskoin, tai antoi rutkasti uutta näkökulmaa normaaliin tilanteeseen.

Suosittelen lukemaan teoksen, teksti on miellyttävän sujuvaa ja helppoa, sisältö ehkä vaatii vähän työstämistä aivoilta.

perjantai 28. joulukuuta 2018

Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi

En ole politisoitunut henkilö. En ylipäänsä ajattele asioita juurikaan poliittisesti. Kuitenkin uskon että kukaan ei voi olla täysin ulkopuolella erilaisista aatteista tai ismeistä, ja itse luokittelisin itseni perinteisessä poliittisessa nelikentässä jonkin verran oikealle, ja siitä melko paljon enemmän konservatiivien suuntaan. Tässä lähtökohtaa tämän tekstin lukemiseen. Jotta ymmärtäisitte, minkäväristen lasien läpi näin tämän kirjan.

Sain lahjaksi Purokurun teoksen, lahjanantajan motiiveja voin vain arvailla. Antaja kuitenkin tuntee minut ja ajatustapani. Kirjoittajan aatemaailma on oikeastaan niin kaukana omastani, kuin vain voi olla. Luin kuitenkin tämän, mielenkiinnosta. Ja minusta on hyvä myös tutustua erilaisiin ajatuksiin, ei sillä että koskaan niitä oppisin tai edes pyrkisin ymmärtämään, mutta ehkä se ei ole tarpeenkaan. Täytyy kyllä rehellisyyden nimissä sanoa, että välillä koin jopa fyysisesti huonoa oloa, ja teki mieli lopettaa lukeminen. Sain kyllä tämän loppuun siitä huolimatta.

Kiistatta tuli selväksi, että Purokuru on huomattavan sivistynyt. Hänen lukeneisuutensa näistä aiheista ylittää reilusti omani, ja muutama kirjan sisältänyt essee menikin minulta täysin yli hilseen, jos käytän tällaista sanamuotoa. Nämä olivat: Tornadon keskellä (Analyysi Miki Liukkasen O:sta) ja Haamu polttomoottorissa. Purokuru sanoo yhdessä esseessään että 25 vuotiaana kadehti muita jotka hänen iässään olivat saavuttaneet jotain, omasta mielestään hän oli mitätön. Päinvastoin. Monen on syytä kadehtia häntä, tuossa iässä näin sivistynyt ja ajatteleva ihminen on harvinaisuus.

Kirja on siis eräänlainen esseekokoelma, joiden aiheet eivät oikeastaan ole millääntavalla sidoksissa toisiinsa, jos ei oteta huomioon vasemmistolaista ajattelutapaa ja yleistyksiä. Esseet ovat oikeastaan pieniä kirja-analyysejä, joissa kirjoittaja on lukenut omaa ajattelutapaansa tukevaa kirjallisuutta (enimmäkseen kotimaista) ja lisäilee niihin omia ajatuksiaan. Eli siis vähän kuin tämä blogi! Toki tässä ei käytetä niin paljon sivistyssanoja kuin tuossa. Ja sitten analyysiin:

Meinasin ensin että kävisin jokaisen esseen läpi erikseen, mutta tekstistä tulisi liian pitkä että kukaan tänä post-mediallisena aikana jaksaisi sitä lukea. Niinpä tiivistän.

Vasemmistolaisuus tuli esille heti ensimmäisessä kappaleessa. Purokuru ei pyri sitä missäänvaiheessa peittelemäänkään, mikä mielestäni on hyvä. Se taas ei ole hyvä, että hän esittää ajatuksensa kritiikittömänä, ainoana oikeana vaihtoehtona. Ja lyttää täysin toista mieltä olevat. Useaan otteeseen. Ja tästä samasta asiasta hän yhdessä esseessään kritisoi Virenin ja Vähämäen teosta Seutu joka ei ole paikka (en ole lukenut, kuten en muitakaan näissä esseissä analysoituja vasemmistolaisteoksia). Kaksinaismoralismia?

Kirjassa on myös muutama essee elokuvien analysointia. Hauskoja. Noissa tuli mieleeni lähinnä, että miten masentavaa olisikaan se, että katsoessa ja lukiessa erilaisia viihteellisiä teoksia, tulisi niitä analysoitua vain omaa ajatusmaailmaa tukeviksi tekeleiksi. Minä näen tarinat tarinoina, vailla poliittisia sanomia. Varmasti joissain sellaisia onkin, mutta suljen niiltä tyynesti silmät ja uppoudun juoneen.

Muuten esseet käsittävät oikeastaan koko kirjon viher-vasemmiston teeseistä. Löytyy antifaa, ruskeita tyttöjä, perustuloa, toksista maskuliinisuutta, kiihkofeminismiä, menneen maailman luokkapuheita, rodullistettuja (ehkä n. 10 kertaan mainittu), kapitalismin kritiikkiä, luetteloita heikommista, paremmin toimeentulevien kritiikkiä, ja huippuna harhaisen utopian rakentamista, joka näin teknillisesti suuntautuneena vaikuttaa lähinnä jonkun pienen "vasemmisto-älymystö" -klikin internet-meemiltä.

Kaiken kaikkiaan ja kaikesta oman ajattelutapani vastaisuudesta huolimatta, nostan kyllä kuvitteellista hattuani kirjailijalle. Tämä tyyppi kuuluu kyllä varmasti tämänhetken vasemmistolais-ajattelijoiden joukossa kärkiporukkaan. Kuten hänkin muutamaan otteeseen mainitsee, vanha änkyrä-vasemmisto on mennen talven lumia, ja omana lisäyksenäni, punainen tulevaisuus on hänen näköisensä.