maanantai 27. lokakuuta 2014

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi

Terry-mies ottaa tälläkertaa viiltävän terävään käsittelyynsä pankit, nuo yhteiskuntamme tukipylväät ja loiset. Pankit, jotka samalla kun kiskovat korkoa, tarjoavat meille mahdollisuutta päästä 'omistamaan' jotain, jota ilman rahalaitosta emme koskaan voisi saada.

Sankarina on sama kuin jo aikaisemmin bloggaamassani kirjassa "Posti kulkee" esiintynyt Tahmee von Lipwig, entinen huijari ja varas, sittemmin komeaa uraa tehnyt postilaitoksen johtaja.

Lipwig (g:llä) saa lisää haastetta, kun pienten 'sattumusten' kautta hänen johdettavakseen tulee Ankh-Morporkin kuninkaallinen pankki ja rahapaja. Alkuun hieman vastahakoinen johtaja innostuu kuitenkin hommasta, ja aloittaa pankin uudistamisen raskaalla kädellä. Ja lopuksi tietenkin kaikki ovat onnellisia. Omalla hullulla tavallaan.

-

En ole mikään taloustieteilijä. Tiedän rahasta hyvin sen, mitä sillä saa. Ja varsin hyvin sen, mitä sillä ei saa. Näistä lähtökohdista käsin voisi sanoa, että tämä kirja taas sivisti minua hiukan. Tai oikeastaan sai pohtimaan. Eikö se olekin parodian yksi syvemmistä tarkoituksista?

Jäin miettimään kultavarantoja. Okei, tiedän että valtion pankissa on kultavaranto, johon liikkeellä oleva raha on jotenkin sidottu. Mutta samalla tajuan myös sen, että pankithan tekevät kokoajan uutta rahaa tyhjästä perimällä korkoa myönnettyihin lainoihin. Sitähän ei sitten mihinkään ole sidottu? Eli rahan määrä maailmassa kasvaa kokoajan kiihtyvällä tahdilla. Ja sitten on vielä ne inflaatio ja de-sellainen.

En tiedä. Liian monimutkaista meikäläiselle, jolle harmaita hiuksia aiheuttaa jo se, kun maitohyllyllä pitäisi päätellä monellako purkilla selvitään viikonlopun yli.

Krhm. Asiaan. Eli kyseessä oli taattua Pratchettiä, jokainen sivu oli syytä lukea tarkasti, että pysyi juonen päässä kiinni. Ja silti minulle jäi tunne, että en ymmärtänyt puoliakaan hienoista vivahteista ja rahamaailman viittauksista. Minusta hienoin yksityiskohta, minkä Pratchett oli juoneen punonut, oli Pulputtaja - jättimäinen kone, joka erilaisten venttiilien, pullojen ja veden avulla kuvasi taloutta ja sen toimintaa. Igorin valmistamana siitä oli tullut jopa liian tarkka...


sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Lee Child: Etsintäkuulutettu

Jack Reacher on päästetty taas irti. Luvassa on vauhtia, jännitystä ja hurttia huumoria. Ja tietenkin paljon ruumiita, niitä Child ei yleensä säästele.

Olen lukenut osapuilleen kaikki Childin tätä ennen suomennetut kirjat. Kyseessä ei toki ole mikään lempikirjailijani, mutta kevyenä viihteenä nämä ovat varsin mainioita. Kliseisen karkeaksi mallinnettu tarinoiden sankari, entinen sotilaspoliisi Jack Reacher on päähenkilö minun makuuni. Hän ei yleensä juuri pehmoile, tai anna lakipykälien murentaa omaa moraalista selkärankaansa. Hän tekee niinkuin tuntee olevan oikein, seurauksia yleensä ajattelematta.

Etsintäkuulutettu -kirjassa Reacher on taas yhdellä päämäärättömällä matkallaan johonkin. Tapansa mukaan hänellä ei ole muuta omaisuutta mukanaan kuin pällään olevat vaatteet. Hän liftaa tien laidassa ja saakin kyydin. Alkuun normaalilta vaikuttaneesta kyyditsijä-poppoosta alkaa Reacherin maagisen päättelykyvyn toiminnan seurauksena löytymään outoja seikkoja, ja Jack päättää ottaa asioista selvää.

Samaan aikaan toisaalla. Liittovaltion poliisin, FBI:n agentit yrittävät selvittää outoa murhaa vanhalla betonisella pumppuasemalla. Tarinat ja päähenkilöt kietoutuvat nopealla tahilla yhteen, ja seurauksena on henkeäsalpaavan nopeaa toimintaa, hurjia päättelyketjuja, ja numeroita. Niisä Jack Reacher on hyvä.

-

Minusta Child kirjoittaa kuten sankarinsa on. Kulmikkaasti, töksähdelleen ja karkean nopeasti. Nämä romaanit eivät pursuile mitään tekstinkäytön hienouksia, mutta tarinat itsessään vetävät mukaansa. Toki kirjassa on paljon epärealistisia tapahtumia ja sankarin ylivoimaisuutta, mutta en minä kirjoista haekaan realistisuutta. Jos kaipaan realismia, luen uutisia.

Välillä kirjaa lukiessani tuppasi ärsyttämään liika selittely. Yksinkertaistaminen. Jotain olisi voinut jättää lukijan oman päättelyn varaan, mutta toki tällainen kirjoitustyyli sopii amerikkalaisille, joille kirja on selkeästi kirjoitettu.

Luin kirjan kahdelta istumalta, ja aika kuluin kuin siivillä. Välillä kaipaa tällaista kevyempää, suoraa toimintaa.

Noin. Vierähtihän siinä melkoinen tovi edellisestä ajatelmasta, mutta yritetään että seuraavaan ei menisi yhtä kauan :)

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Richard Zacks: Merirosvon metsästäjä

Merirosvon metsästäjä, alaotsikoltaan Kapteeni Kiddin tarina oli seuraava suosituskirjani, Artsin ehdotus.

Sain etsiä teosta kissojen ja koirien kanssa, mutta viimein löysin sen paikallisen kirjaston varastosta, kohdasta henkilöhistoriat. Tämä jo pelkästään antoi viitettä siitä, miten vakavastiotettava teos on. Eli vahvasti historiallisiin tositapahtumiin perustuva.

Teos seuraa vielä nykyäänkin kuuluisan Kaapparikapteeni Kiddin edesottamuksia ympäri maailmaa, Karibialta Lontoon kapeiden katujen kautta aina Intiaan saakka. Epäonninen kaappari herättää väistämättä myötätuntoja puolelleen kun oikein mikään ei tunnu onnistuvan. Kidd ei ole ainoa päähenkilö. Myös toisen miehen, Merirosvo Cullifordin matkaa seurataan. Ja hämmästyttävästi näiden miesten kohtalot kietoutuvat useammankin kerran yhteen.

Teos seuraa miesten elämää ulkopuolelta, tiukasti dokumenteista saataviin tietoihin perustuen. On uskomatonta, miten paljon tietoa näistä miehistä on jäänyt jälkipolville. En tiedä, kuinka paljon kirjailija pistelee omiaan, mutta tuntuu että mikään ajanjakso ei jää pimentoon. Tietoja on hankittu kirjeistä, oikeuden pöytäkirjoista ja merimiesten päivä- sekä lokikirjoista. Näistä Zacks kutoo hienon, keskeytymättömän tarinan, joka tempaa mukaansa varmasti jokaisen joka vähänkään on historiasta tai merenkäynnistä kiinnostunut. Kirja ei ole missään tapauksessa kuivakka historiateos, vaan se saa lukijansa elämään mukana jokaisella aallonharjalla ja purjeen pullistuksessa.

Zacks käytti kirjan materiaalin hankkimiseen ja kirjoittamiseen yhteensä kolme vuotta. Se tuntuu kyllä lyhyeltä ajalta, kun ottaa huomioon teoksen faktallisen pikkutarkkuuden ja jo fyysisenkin koon. Hän on kiertänyt ympäri maailmaa Kiddin perässä. Mistähän itse saisin tällaiseen rahoitusta? Voisin tältä istumalta lähteä tutkimaan vaikka... vaikkapa Defoen Crusoen jalanjälkiä. Sekin muuten on saanut innoituksensa tositapahtumista.

Kaikenkaikkiaan, loistava teos. Yritän yleensä välttää turhaa hehkuttamista, mutta tämän teoksen osalta on pakko käyttää ylisanoja. Tietenkin pitää muistaa, että mielipiteeseeni vaikuttaa vahvasti historian ja 1600-1700 lukujen meriseikkailu-kiinnostukseni. Mikäli joskus törmäätte tähän teokseen, ottakaa ihmeessä mukaanne. Tai käykää vartavasten hakemassa, jos aihepiiri edes vähän kiinnostaa.

Voisin kirjoittaa ja analysoida tätä kirjaa loputtomasti, mutta tiedän että te lukijat ette mahdottoman pitkistä pohdinnoista pidä. Ja teillehän tätä kuitenkin loppujenlopuksi kirjoitan. Loppukaneettina voisin todeta, että totuus on tosiaan joskus taruakin ihmeellisempää. Ja ajatus siitä, että paha saa aina palkkansa, saa uudenlaisen näkökulman tässä teoksessa.


PS. Artsi, voisitko itse kertoa mielipiteesi tästä, ja arviosi, kuinka tosi tarina on? Tämähän muuttaa kokonaan Kiddistä yleisesti tiedetyn historian.

perjantai 25. tammikuuta 2013

Cecelia Ahern: Tapaaminen elämän kanssa

Olen lukenut useita kuvauksia siitä, kuinka kuolema tavataan. Hänet esitetään monesti mustakaapuisena, sirppiä kantavana vakavana ja pelottavana hahmona. Oman erityismainintansa ansaitsee kiekkomaailman Kuolema. Hänellä on huumorintajua, tosin useimmiten mustaa. Kuolema siis inhimillistetään. Elämälle harvoin tehdään näin.

Cecelia Ahern tekee. Hänen päähenkilönsä, Lucyn, elämä on konkreettinen hahmo. Hän on henkilö, joka reagoi Lucyn tekemiin valintoihin inhimillisesti. Hänen henkensä haisee, hampaat kellertävät, ja vaatteet ovat nuhruiset, kun hän tapaa tytön ensimmäistä kertaa. Juuri niin huonosti voiva, kuin Lucyn elämä tuntuu olevan.

Elämä opettaa kädestä pitäen Lucylle, mitä vääriä valintoja hän tekee, ja miten hän saa elämänsä takaisin hallintaansa. Sitä mukaa kun Lucy oppii, paranee Elämänkin kunto.

-

Luin tämän kirjan siis äänestyksen ja arvonnan tuloksena. Voin rehellisesti sanoa, etten olisi koskaan ottanut tätä teosta käteeni ilman tuota tempausta. Ja mikä on lopputulos? En kadu. Vaikka pahimmat pelkoni kävivätkin toteen; kirja _oli_ viisisataasivuinen naisten filosofointiteos lähinnä miehistä ja rakkaudesta. Ähh... Mutta onnekseni Cecelia on hauska. Kirja onnistui monta kertaa yllättämään päähenkilön mielenliikkeillä ja kertomistavalla. Joskin se alun 'valehteleminen' alkoikin jo jossain välissä tympiä.

Itse juoni oli lattea. Hömppää, jossa ei juuri suurempia tapahtumia ollut. Päivät seurasivat toisiaan ja päähenkilö tuntui vähän liiankin yksinkertaiselta. Miksi Lucy ei vaan voi käsittää, mitä tulisi tehdä parantaakseen elämäänsä? Vaikka ratkaisut tuodaan tarjottimella nenän eteen. Entisessä ja jo menetetyssä rakkaudessa roikkuminen vuosikausia on asia, jota en miehenä kyllä ymmärrä. Ja tuskin kaikki naisetkaan sitä tekevät.

En ihan saanut kiinni, mitä kirjailija halusi opettaa. Siis niiden väkisellä tyrkytettyjen rehellisyyttä ja toden puhumista puolustavien näkökantojen lisäksi, jotka kävivät kyllä vähän liiankin selväksi. Ehkä se sitten oli se, että jokaisen pitäisi pitää huoli ensin itsestään ja vasta sen jälkeen muista. Mikä kyllä mielestäni on hieman itsekeskeinen ajatustapa.

Kaikenkaikkiaan, juuri tällaista kirjallisuutta oletinkin naisten lukevan. Älkääkä sitten mainitko, että yleistän. Niin yleistänkin. Hyvä kirja, mutta ei saa minua etsimään lisää samalta kirjailijalta. Ainakaan vielä.

-


Voisitteko ehdottaa uutta arvottavaa? Haluan edelleenkin jatkaa uusien lukukokemusten hakemista. Tämä on erittäin hyvä tapa. Eli ehdota tämän kirjoituksen kommenteissa uutta kirjaa. Arvon sunnuntaina, 27. päivän iltana uuden luettavani.

Kiitoksia, ja näkemiin.

lauantai 12. tammikuuta 2013

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

No Cecelia oli tietenkin lainassa. Jätin varauksen, joten joudutte odottelemaan vielä vähän aikaa jännittävää ja erittäin mieleenpainuvan maailmojamullistavaa blogaustani siitä. Toivottavasti kestätte sen.

Löysin kuitenkin tuon Joken ehdotuksen hyllystä (se oli ainoa jonka muistin), ja lukaisin sen samantein. Eli kyseessä oli Tove Janssonin Muumipapan urotyöt. Aluksi lienee tarpeen hieman selvittää aikaisempia kokemuksiani kyseisestä sarjasta.

Minun lapsuuteeni eivät muistaakseni kuuluneet muumit. En tiedä, mistä se johtui, sillä kyllä minulle luettiin satuja laidasta laitaan. Ja luin itsekin heti, kun tajusin kirjainten muodostavan jotain järkevää. Ensimmäiset kosketukseni muumeihin tulivatkin siis omien lapsieni myötä. Useat automatkat olen puolella korvalla kuunnellut noiden valkoisten, pyöreähköjen otusten reissuja ja seikkailuja. En kuitenkaan tiedä juuri mitään tuosta maailmasta.

Muumipapan urotyöt -teos on tekijän kuvittama. Eli Tove itse on käyttänyt kynäänsä muuhunkin kuin pelkän tekstin tuottamiseen. Kuvat ovat melko pieniä ja töhryisiä, mutta kyllä niistä sankarit tunnistaa. Ne elävöittävät kivasti tarinaa.

Juonesta lyhyesti: Muumipappa (myöhemmin Pappa) päättää kirjoittaa kirjan lapsuudestaan ja aikuistumisestaan. Muistelmateoksen lomassa hän kertoo sitä Muumipeikolle ja hänen kavereilleen, joiden vanhemmat liittyvät myös oleellisesti Papan varhaisiin vaiheisiin. Seikkailut vievät itsetietoisen sankarin orpokodista merille ja takaisin maihin.

Papassa on enemmän kuin hiukka narsistia. Hän kuvaa itseään ja seikkailujaan varsin omahyväisesti, ja minusta kertomatavassa ei ole tippaakaan huumoria. Orpokodin johtajahemuli ennusti tähdistä ja hänen syntymä-ajasta, että Papasta tulisi ylilahjakas. Ja Pappahan on samaa mieltä.

Sankari ystävystyy myös muutaman otuksen kanssa. (Kaikkien, jotka jaksavat kuunnella monologeja hänen erinomaisuudestaan.) Näitä ovat mm. Fredrikson, Hosuli ja Juksu. Analysoin heidätkin.

Fredrikson on kuten perus insinööri. Hän tietää koneista kaiken, ja on kokoajan suunnittelemassa jotain uutta. Hän rakentaa laivan, jolla ystävykset suuntaavat seikkailuihin. Häntä ei Papan omahyväisyys tunnu haittaavan, niin keskittynyt hän on omiin teknisiin juttuihinsa. Tulisin varmaan parhaiten toimeen hänen kanssaan.

Hosuli on, kuten hänen nimestäänkin voisi päätellä, vähän hosuli. Hän on pieni, pelkuri, lapsellinen ja hajamielinen. Hänen elämäntehtävänään on keräillä erilaisia juttuja, joista tärkeimpiä tuntuu olevan napit. Muistaakseni hän on myös Fredriksonin veljenpoika, joten siinä syy miksi hän pääsee mukaan näihin seikkailuihin.

Juksu on laitapuolen kulkija. Hän on kulkuri, joka ei juuri piittaa säännöistä tai säännöllisistä tavoista. Hän viettää ennemmin aikaansa piippua poltellen ja omenapuussa istuen. Renttu.

Tämä sekalainen seurakunta siis aloittaa tarinan lupaavasti. Seikkailut seuraavat toisiaan nopeassa tahdissa, ja hengenlähtökin on välillä lähellä. Jossain puolessavälissä kuitenkin tapahtuu muutos. Seikkailut loppuvat, ja Tove yrittää väkisin päästä lopettamaan teoksensa jotenkin. Sankarit jämähtävät johonkin yksinvaltiaan saarelle, jossa elo on rauhallista. Olisin niin toivonut muumipapan kuuntelevan sydäntään ja lähtevän Hattivattien matkaan.

Lopun käänne kuitenkin on hauska. Tästä minä juuri saduissa pidän. Oikeasti yllättävistä ja onnellisista lopuista.



Tove Jansson: Muumipapan Urotyöt
WSOY 2007 (9. painos), alkuperäisteos 1963
s. 133
Kirjastosta