tiistai 12. helmikuuta 2019

KESKENJÄÄNEET: Olli Jalonen: Taivaanpallo

Ajattelin ottaa mukaan nyt uudentyyppisiäkin postauksia: aloittamiani kirjoja, joita en koskaan saanut loppuun asti luettua. Yritän vähän analysoida syitä mikä sai jättämään kirjan kesken.

Ensimmäinen tätä lajia oleva kirja on siis Jalosen finlandia-voittaja Taivaanpallo. En ole lukenut Jaloselta aikaisemmin muita kirjoja, ja uskaltaisin tällä kokemuksella sanoa että en varmaan tule lukemaankaan. Olen melko kirjailija-uskollinen lukija, eli jos joku kirja ei kirjoittajalta miellytä minua, tuskin muutkaan sen tekevät. Voin toki olla väärässä, ja olen ehkä menettänyt paljon hienoja lukukokemuksia. Kertokaa toki omia kokemuksianne jos olette tulleet toiseen tulokseen.

Taivaanpallo. Mitä siitä sanoisi. Se ei ollut huonosti kirjoitettu, päinvastoin. Sen kieli on sujuvaa ja kirjoitustyyli tuo mieleeni monia klassikoita, Mark Twainista Hemingwayhin. Tarina kuitenkin ontui, pahasti. Kuuntelin sitä äänikirjana, ja pääsin jotain toiselle tunnille, ennenkuin kiinnostukseni lopahti. Yritin vielä vähän jatkaa, mutta ajatukset harhailivat niin että en enää päässyt tekstiin sisään niin hyvin kuin tarvitsisi saadakseen kirjasta jotain irti.

Olen lukenut suhteellisesti paljon, satoja kirjoja, ja uskoisin tietäväni ensimmäisen tunnin aikana, uppoaako kirja minuun. En muista tapausta, jossa tuon häilyvän rajan jälkeen olisi tapahtunut joku ihme kehitys, joka olisi saanut kiinnostukseni heräämään. Tuskin tässäkään tapauksessa.

Taivaanpallon alku junnaa mielestäni paikallaan liiaksi. Ensimmäisen tunnin aikana ei tapahtunut mitään. Tarinaa kerrotaan pienen pojan ajatuksin, mutta nuo ajatukset eivät mielestäni oikein sovi lapsen ajatuksiksi. Ne ovat aikuisen ajatuksia lapsen päässä. Tuo vinouma häiritsi minua koko ajan. Alta kymmenkesäisen päänsisällä ei varmastikaan kovin monimutkaiset ajatusketjut rönsyile, jollei ole kyse jostain poikkeusyksilöstä. Tästä voisin vaikka mennä valalle. Varsinkin jos tuo lapsi ei osaa edes lukea, ja kokemus maailmasta rajoittuu muutamaan ihmiseen ja villiin luontoon.

Voitte sanoa, että en antanut kirjalle mahdollisuutta. Varmasti näin osittain onkin, mutta olen iän ja vähäisen käytettävissä olevan ajan myötä tullut siihen tulokseen, että en halua lukea yhtään kirjaa joka ei a: opeta minulle jotain, b: viihdytä tarinallaan ja maailmallaan. Ja tämä ei sitä tuntunut tekevän. Kuitenkin haluan vielä sanoa, että tämä on hyvinkin henkilökohtainen kokemus aina. Joihinkin tämä kirja voi varmasti iskeä kovaakin. Ja kaikki kunnia kirjailijalle. Teksti ja kuvailu oli todellakin ammattilaista, suorastaan klassisen tyylipuhdasta. En ikinä pystyisi itse tuohon, vaikka kävisin kaikki kirjoituskerhot läpi ja lukisin oppaat kannesta kanteen.

2 kommenttia: