tiistai 15. tammikuuta 2019

Pentti Linkola: Unelmat paremmasta maailmasta

Linkolan elämäkerran lukeminen herätti kiinnostukseni tutustua herran ajatuksiin vähän lähemminkin. Vaikka henkilöiden elämästä kertovista kirjoista saakin usein hyvin kattavan kuvan myös ajatusmaailmasta, ne ovat kuitenkin aina toisen henkilön mielen suodattamia. Katselin aluksi joitain youtube-videoita Linkolan haastatteluista. Niitä löytyykin ihan mukavasti, muutama pienois dokumenttikin aiheesta on tehty. Kuitenkin ne ovat helposti vain kalpeita esittelyitä, jotka on suunnattu ihmisille, jotka eivät Linkolaa sen tarkemmin tiedä. Lisäksi niissä Linkolan mielipiteet tulevat esille hyvinkin kärjistettyinä.

Ylen elävästä arkistostakin löytyy kattava Linkola-kattaus, johon suosittelen kyllä ehdottomasti tutustumaan, jos ei tästä henkilöstä aikaisemmin ole kuullut. Tai vaikka olisikin.

Päädyin ostamaan Into kustannukselta pokkarin Linkolan kirjoittajauran keskivaiheen ajatuksista, Unelmat paremmasta maailmasta. Kirja on Linkolan itsensä kokoama rypäs mielipidekirjoituksia, puheita, kolumneja ja pakinoita. Mahtuu mukaan yksi fiktiivinen tarinakin, kaunis kuvaus katoavasta Suomesta, jossa taivaanrantaa kuitenkin peittää synkkä teollistumisen varjo.

Tuo ensimmäinen kirjoitus kuvaa hyvin koko teosta ja Linkolan ajatusmaailmaa. Hän haikailee puhtaan, koskemattoman luonnon, perinteisten elinkeinojen ja vanhan sivistyksen palauttamista. Kirjan tekstit on kirjoitettu ja julkaistu 60-luvulla, ja voin hyvin kuvitella, että aikanaan ne ovat herättäneet huomattavan paljon vastustusta. Esimerkiksi pasifismista kertova artikkeli oli julkaistu aikana, jolloin sodasta oli alle kaksikymmentä vuotta, ja vallassa olevat olivat kaikki sodan kokeneita.

Kirjoitukset henkivät mennyttä aikaa myös kielellisesti. Pentti Linkola on selvästi paljon lukenut mies, ja hänen tekstinsä on herkkää, kaunista, vanhanaikaista. Sellaista mitä voi kuvitella vanhan sivistyneistön puhuneen. Linkolan kuvaukset luonnosta vahvistavat kyllä sitä ajatusta, että hän kokee luonnon jotenkin erilailla kuin ihmiset yleensä. Katsokaas vaikka tätä:

"Ehkä hän sittenkin vielä joskus löytää pienen unohtuneen sopen suomalaista luontoa, sattuman kaupalla pelastuneen kullankeltaisen nevan udussa kylpevine aavemaisine kurkihahmoineen, tahi lammensilmän, johon kuvastuvista aarniohaavoista ja koivuista käydyssä taistelussa on äreä isäntävanhus vielä lyönyt metsätalousneuvojan tappiolle."

Haluaisin pureutua paremmin Linkolan teksteihin. Lähes kaikki niistä jonkinlaisia ajatuksia herätti, mutta otan esiin muutaman poiminnan, jotka minulle olivat merkittäviä.

Linkola kritisoi parissakin tekstissä tuon ajan kultturiväkeä ja sivistyneistöä. Hänen mukaansa joissain kulttuurilajeissa liiallinen perehtyminen omaan asiaan johtaa siihen, että teoksista tulee sekavia tekeleitä, joita pystyy jotenkin ymmärtämään vain pieni joukko saman aihealueen spesialisteja. Tässä komppaisin häntä kyllä nykypäiväänkin peilaten. Olen törmännyt useampaankin teokseen kotimaisen kirjallisuuden saralla, jossa on mielestäni menty erikoisuudentavoittelussa aivan liian pitkälle. Jätän nämä kuitenkin mainitsematta hienotunteisuuteni vuoksi, sillä varauksella että kyseiset kirjailijat saattavat raapustukseni joskus lukea, ja jos se heidän luomistyöhönsä kielteisesti vaikuttaa. Vaikka tuskinpa lukevat muutakuin omaa tekstiänsä.

Linkolaa on usein syytelty fasistiksi. Tämä on minusta käsittämätöntä. Olen ymmärtänyt että fasismi tarkoittaa jonkinlaista nationalistista totalitaarista ideologiaa, jota valtiomuotona esiintyy diktatuureissa. Tällaista ajatusta en kyllä näistä teksteistä löytänyt. Linkola pohti kyllä "Valistuneet valtiaat" kirjoituksessa yksinvaltiuden etuja, mutta samassa tekstissä hän esittää hallitukseen oikein nimien kanssa aikalaisiaan, jotka kaikki olivat joitain luonnontutkijoita, filosofeja, kirjailijoita ja tohtoreita. Lisäksi paljon puhutuista ihmiskunnan tuhoa ihannoivista ajatuksista näissä teksteissä ei ollut jälkeäkään. Uskoisin että nuo ajatukset ovat hänen haastatteluissa harjoittamaansa provosointia, mitä elämäkerrassa annettiin ymmärtää tapahtuvan.

Kaiken kaikkiaan kirja piirtää kuvan Linkolasta, joka on aika pitkälle sen näköinen mitä osasin elämäkerran jälkeen odottaakkin. Hän on ennen kaikkea Luonnon suojelija. Erikseen ja isolla kirjoitettuna. Hänen erikoistumisalaansa ovat metsät ja linnut, mutta paljon hän kiinnittää huomiotaan myös järviin, rannikoihin ja saaristoon. Hän ei haikaile paluuta kivikauteen, mutta kuitenkin taaksepäin, ehkä johonkin sisällissodan jälkeen, 30-luvulle. Aikaan jolloin teollistuminen ei vielä ollut Suomeen asti kunnolla ennättänyt, ja metsät olivat suurimmaksi osaksi koskemattomia erämaita ilman avohakkuita ja viivottimella piirrettyjä pikateitä.

Voi, tästä teoksesta riittäisi paljon kirjoitettavaa, mutta ehkä otan tästä lisäotteita joskus myöhemmin. Tämä teos kannatti kyllä lukea, luulen että tämä avarsi taas melkoisesti omaa ajatusmaailmaani ja toi uusia näkökantoja jo kertaalleen kalkkiintumaan päässeisiin aatoksiini. Suositukseni.










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti