Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Jos kirjan esittelytekstissä lukee näin: "Sarja on Venäjällä kulttimaineessa - suositumpi kuin Taru sormusten herrasta tai Harry Potter.", se ei anna minulle kovin hyvää kuvaa kirjasta. Ensinnäkin, noiden kahden kirjan mainitseminen samassa lauseessa on lähes pyhäinhäväistys, ja nimenomaan Tarua kohtaan. Toiseksi, vaikka pidänkin joistain venäläisistä klassikoista, yleensä se mikä on suosittua venäjällä, ei ole ollut minun makuuni. Esimerkiksi vaikkapa borssikeitto. Vain masokisti voi yhdistää punajuuren, kaalin ja etikan. Ruoassa.


Yöpartio kertoo jonkinlaisesta rinnakkaismaailmasta, jossa Moskova on puolillaan Muihin kuuluvia. On velhoja, ihmissusia, muodonmuuttajia, noitia ja jopa vampyyreita. Nämä Muut ovat jakautuneet kahteen leiriin, Valon ja Pimeyden jengeihin. Kuten nimistä saattaa olettaa, lähtökohtaisesti asetelma on hyvikset vastaan pahikset. Sanon siis lähtökohtaisesti, koska oletukseni aluksi oli tämä. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole näin yksinkertaista, se mutkistuu mitä pidemmälle tarinassa etenee.

Aikaisempien veristen sotien jälkeen on Valo ja Pimeys olleet pakotettuja tekemään yhteisen sopimuksen, jolla vihollisuudet näiden kahden ryhmän välillä on saatu kutistettua minimiin. Tätä sopimusta hoitamaan on perustettu molemmilla puolilla oma osastonsa, pimeillä Päiväpartio ja valoisilla Yöpartio.

Päähenkilö on minä-muodossa kirjoitettu keskitason velho valon puolen Yöpartiossa. Velhon nimi on Anton, ja hän käy sisimmässään läpi jatkuvaa keskustelua hyvän ja pahan olemuksesta ja eroista. Kirja on jaettu kolmeen osaan, jotka toimivat varsin hyvin myös erillisinä tarinoina, mutta vievät eteenpäin myös koko kirjan pääjuonta. Jokaisen osan lopussa tulee käänteitä, jotka kyllä pistävät pään pyörälle kokeneemmaltakin lukijalta.

Kirja on ensimmäinen useampiosaisesta sarjasta. Osia taitaa olla viisi.

Jos pitäisi kuvata kirjaa, sen juonta ja syvempiä merkityksiä yhdellä lauseella, se voisi olla: "Tarina rakkaudesta, hyvän ja pahan monimutkaisesta ristiinkietoutuneiden valheiden verkosta ja päämääristä, jotka pyhittävät keinot." Toki lause on niin pitkä ja monimutkainen, että olisi parempi jakaa se osiin tai - mikä koskee montaa muutakin mieleeni tulevaa asiaa - jättää se kokonaan kirjoittamatta.

Yöpartio oli hyvä kirja. Se oli sitä oikeastaan jokaisella osa-alueella. Se oli viihdyttävä, helppolukuinen, pisti ajattelemaan ja sai haluamaan lisää. Vaikka hyvän ja pahan ikuisesta dilemmasta on kirjoitettu ja tullaan kirjoittamaan monia kirjoja, oli tässä saatu jotain uuttakin mukaan.

Päähenkilön lisäksi henkilöarsenaali oli kiitettävän laaja. Siis Muiden osalta. Itse olisin kaivannut hieman enemmän tapaamisia myös tavallisten ihmisten kanssa. Se olisi voinut piristää varsin yksioikoista sankarijoukkoa. Päähenkilö ei todellakaan ollut mikään kaikkiosaava ja -tietävä sankari, vaan inhimillinen kaikkine epäilyksineen ja heikkouksineen.

Yhdestä asiasta olen varma. Tulen lukemaan loputkin sarjan kirjat.