sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Alastair Reynolds: Timanttikoirat, Turkoosit päivät

" Timanttikoirat on jännittävä goottilaishenkinen mysteeri. Sen sympaattinen päähenkilö Richard Swift on onnenonkija, joka ei voi vastustaa kiusausta ryhtyä haasteista rankimpaan. Öykkärimäinen pörhö, Swiftin entinen ystävä Roland Childe, houkuttelee kokoamansa retkikunnan avaamaan oudon rakennelman sisuksia. Monumentti esittää vaikeita kysymyksiä, joihin seikkailijoiden on pakko vastata. Linnoitus ei hevillä luovuta salaisuuksiaan, eivätkä kaikki palaa tältä matkalta. Väärästä vastauksesta seuraa rangaistus, kuten vain epäröinnistäkin - kuolema.

Turkoosit päivät -kertomuksessa sankarimaiset tutkijasisarukset Naqi ja Mina ryhtyvät selvittämään Mielenmuovaajien mysteeriä Turkoosi-planeetan valtamerissä. Ihmeellistä kohdetta pääsee lähelle vain uimalla. Toinen sisar hukkuu, toinen jää kaivaten pohtimaan onnettomuutta. Oliko hukkumisella jokin tarkoitus? Totuus ei ole yksinkertainen. " 

Science fiction on lajityyppinä aina ollut lähellä sydäntäni. Ääretön, hiljainen avaruus on kuin valloittamaton erämaa ja antaa loppumattoman inspiraation ja tutkimuksen lähteen jokaiselle. Minulle ei ole tärkeää sci-fi kirjallisuudessa orjallinen fysiikan lakien noudattaminen tai aurinkokuntien ja planeettojen täsmällinen sijainti. Tärkeintä on tarina ja pienet yksityiskohdat. Ja kirjan paksuus.

Tämä kahden novellin tapaisen tarinan sisältämä kirja oli ensimmäinen tutustumiseni Alastair Reynoldsin tuotantoon. Tutustuminen, jota en kyllä ole katunut jälkeenpäin. Yleensä kierrän novellityyppisen kirjallisuuden kaukaa. Minä en pidä siitä, että tarina loppuu ennen viidettäsataa sivua. Kunnon kertomuksessa täytyy olla käänteitä, tapahtumia ja luettavaa moneksi illaksi. Tästä huolimatta törmäsin tähän kirjaan, ja luin sen. Odotukset eivät siis olleet mitenkään erikoisia.

Ensimmäinen tarina, Timanttikoirat  tempaisi hyvin aikaisessa vaiheessa mukaansa. Vaikka alku olikin Reynoldsin maailmaa tuntemattomalle hieman sekavan oloinen, ympäristön ja ihmisten kuvauksessa oli sitä jotakin. Juoni eteni nopeasti (kuten hieman pelkäsinkin kun ottaa huomioon sivumäärän) ja Monumentille päästiin pian. Siitä eteenpäin tarina alkoi muuttua painostavaksi. Jotenkin S. King -mainen tunnelma, itseasiassa.

Aina pitäisi miettiä, mitä kirjailija on halunnut sanoa teoksellaan. Tässä tarinassa se on helppoa. Pakostakin tulee mieleen ajatus siitä, että kuinka pitkälle ihminen on valmis menemään saavuttaakseen tavoitteensa. Timanttikoirissa liian pitkälle.

Odotin Timanttikoirien jälkeen samanlaista älyn ja juonen ilotulitusta aloittaessani Turkoosit päivät. Tätä ei kuitenkaan tullut oikein missään vaiheessa. Juoni sinänsä oli mielenkiintoinen, vaikka jääkin vain yhdellä veden täyttämällä planeetalla kelluskeluun. En siis ollut tutustunut "muovaajiin" tätä ennen, joten suokaa anteeksi. Kirja kuitenkin syventää tietämystä muovaajista, ja tämä valaisee hyvin luettaessa muita Reynoldsin kirjoja.

Tottapuhuen, jälkimmäisestä osasta ei jäänyt paljon mieleen itse juonen lisäksi. Tunnelma oli kuitenkin aivan muuta kuin Timanttikoirissa. Ehkä tämä erilaisuus sai kiinnostuksen heräämään ja päätin tutustua tarkemmin Reynoldsin teoksiin. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti