maanantai 7. maaliskuuta 2011

Alastair Reynolds: Aurinkojen huone

" Kuusi miljoonaa vuotta sitten, ihmiskunnan avaruusmatkailun aamunkoitteessa, Abigail Gentian teki itsestään tuhat kloonia ja lähetti ne galaksiin keräämään enemmän muistoja ja viisautta kuin yksikään ihmisyksilö kykenisi koskaan hankkimaan Einsteinin lakien rajoittamassa maailmankaikkeudessa. Gentianin suvun kiertolaiset ovat olleet todistamassa lukemattomien imperiumien nousut ja tuhot.

He kokoontuvat 200 000 vuoden välein kertomaan kokemuksistaan. Odottamaton hätäsignaali tuo huonoja uutisia. Kuuden miljoonan vuoden vakauden jälkeen joku on päättänyt, että on aika hävittää Gentianin suku galaksista. Suvun jäsenet ryhtyvät ratkomaan mysteeriä: kuka heitä vainoaa ja miksi? "


Reynoldsin mielestäni huikaisevin teos käsittelee jo aikaisemmin kirjoissa esiin pilkahdellutta teoriaa siitä, että jokainen sivilisaatio on vain ohimenevä hetki avaruuden äärettömyydessä. Nekin lajit, jotka onnistuvat kehittymään riittävän pitkälle päästäkseen tähtiin, tulevat tuhoutumaan ennemmin tai myöhemmin. Yleensä ennemmin, joko omaehtoisesti, tai kilpailevan sivilisaation ansiosta.

Aurinkojen huone perustuu ajatukseen siitä, että tähtien välisessä avaruudessa matkustaa kokoajan liikkeellä olevia sukuja, jotka näin välttävät tuhoutumisen ja keräävät siinä sivussa tietoa ja kokemuksia ympäri galaksia. Väkisin tulee mieleen, että nämä "kloonit" eivät enää edusta sitä alkuperäistä ihmiskuntaa, joka heidät lähetti matkalleen.

Kirja pureutuu myös ajatukseen koneiden ja tekoälyn sivilisaatiosta, joka pysyy teoksen edetessä jokseenkin sivullisena, multa silti aina läsnäolevana. Reynolds esittää koneet yllättäen ehkä jopa inhimillisempinä kuin ihmiset; tiedonjanoisina, katkerina ja keskenään kilpailevina teräskuorina.

 Loppu kyllä yllättää jokaisen, olen varma siitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti