Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää

" Uuden millenniumin alku: AIDS on viimein nujerrettu ja osa huumeista laillistettu. Vaikutusvaltaisen maailmanlaajuisen huumeyhtiön diileri myy kemianteollisuuden viimeisintä ihmettä: huumetta, joka pyyhki pois muistot. Asiakkaat haluavat kiihkeästi unohtaa menneisyytensä, rikokset, synnit ja oudot unet."

Olen lukenut tästä teoksesta aikaisemmin yhden kolmasosan. Luin kirjaa varmaankin vuonna 2003, juuri kun se oli voittanut Tähtivaeltaja-palkinnon. Muistan, että ihmettelin miten se sen on voinut voittaa, ja sama ihmetys tuli uudestaan nyt kirjan kokonaan luettuani mieleen. Joskus tuntuu että näiden palkintojen myöntäjät eivät todellakaan lue ehdokas-kirjoja. Ja useammin tulee mieleen että voi kun jonkun palkinnon tuomaristossa olisi meitä tavallisia lukijoita, jotka emme etsi piilotettuja merkityksiä jokaisesta lauseesta.

Tai sitten olen vain liian kultivoitumaton ymmärtämään Hienoa Kirjallisuutta.

Koko tarina on miehen sekava monologi unohtamalleen tyttöystävälle. Tarinan päähenkilö, kemiallisten unohdus-aineiden myyjä kiertää vailla määränpäätä ympäri maailmaa laukussaan vähän muutakin kuin leipää ja piimää. Hänet potkitaan työstään useammin kuin hän kerkeää unohtamaan, ja hän näkee unohtamansa ystävän äidin voittamassa pelejä joka puolella. Uskomaton onni. Siinä teoksen alku. Ja keskikohta. Ja loppu.

Tästä voisi kyllä löytää jotain korkeampia merkityksiä pienistä lauseista ja ajatuksista joita kirja on pullollaan. Olen kuitenkin sen tyylinen lukija, että haen kirjalta useimmiten vain tarinaa. En kerkeä pysähtymään jokaisen lauseen jälkeen miettimään, että mitähän tuokin nyt mahtaa pitää sisällään. Ehkä pitäisi, en tiedä. Kertokaa te.

Kirja on erittäin vaikealukuinen. Siitä löytyy hengästyttävän pitkiä lauseita, sekavia lauserakennelmia ja hyppivää ajatusta. Vai mitä mieltä olette seuraavasta lauseesta:

"Sen jälkeen kun olin puhunut asianajajan kanssa menin taas alakerran baariin, ja kun menin uima-altaan ohi, en nähnyt jälkeäkään tytöistä, joten join daiquirin tai mojiton tai molemmat, ja kaikki alkoi näyttää paremmalta niin nopsaan, että aijoin jo käydä hakemassa uimahousuni yläkerrasta juhlistaakseni sitä, mutta sitten en jostain syystä käynytkään vaan jäin juomaan kolmeen tai neljään asti, kunnes joku itse asiassa ehdotti että kävisimme reservaateissa, ja se tuntui minusta hyvältä idealta koska en osaa ajaa autoa, mikä onkin melkein synti tässä maassa, mutta tiedän että Arizonassa on paljon nähtävää."


Sanokaapa tuo hengittämättä välillä. Takaan, että ette kärsi hyperventilaatiosta sen jälkeen.

Ja kuitenkin tässä tarinassa oli jotain kieroutuneella tavalla hienoa. Joitain loistavia huumorin ja järjen pilkahduksia sekavan tekstin keskellä. Joitain oivalluksia, jotka eivät ilman tätä kirjaa olisi tulleet mieleen. En voi olla suosittelematta luettavaksi.

Minusta tämä menee Sci-fi -haasteen listaan kohdalle 11, Kyberpunk. Laitetaan siis se sinne.