Tom Clancy: Tiikerin hampaat

 "Wieniläisessä kahvilassa istuu Mohammed, joka ehdottaa yhteistyötä kolumbialaiselle miehelle. Jos Mohammedin verkosto Lähi-idässä ja kolumbialaisten huumeverkosto Amerikassa yhdistettäisiin, saataisiin huimasti lisää hyötyä – ja mahdollisuus kylvää maailmaan uskomatonta tuhoa."

Ah... Mitä amerikkalaista paatosta. Tähtirivit ja punavalkeat raidat silmissä luin tätä vakooja-jännäreiden keksijän tuoreemmasta päästä olevaa teosta. Tunsin itseni USAn kansalaiseksi: oikeamieliseksi, nuhteettomaksi ja ylivoimaiseksi.

Clancy oli lapsuus-ja nuoruusvuosieni ehdotonta mielilukemista. Vakoilua, aseita, konflikteja, vauhdikasta ryminää  ja hyvät aina voittivat. Siinä vaiheessa, kun Clancy aloitti kirjoittamisen muiden kanssa yhdessä, lopetin kirjojen lukemisen. Taisi olla "Operatiivinen keskus", jonka luettuani en enää muita uusia Clancyjä lainannut. Teksti oli niin erityylistä kuin originaaleissa. Nyt kuitenkin satuin huomaamaan kirjastossa pelkästään Tomin kirjoittaman kirjan, jota en ollut lukenut, joten tartuin siihen.

Clancyn vanha sankari, Jack Ryan, on jo eläke-iässä. Näinpä kirjoittaja korvaa päähenkilönsä jälkikasvulla, peräti kolmin kappalein. Jack Ryan nuorempi, sekä kaksi hänen serkkuaan pestataan uuteen, vielä salaisempaan järjestöön kuin CIA tai NSA. Terroristit iskevät Yhdysvaltain maaperälle, ja alkaa hurja kostoretki euroopassa. Koska salaista järjestöä ei ole olemassa, keinoja kaihtamatta veljekset toteuttavat Oikeutta, jonka vain Yhdysvaltain kansalaisuus heille antaa. Jack Ryan nuorempi osallistuu myös talkoisiin isänsä tavoin.

Tarinassa päästään mielestäni asiaan vasta viitisenkymmentä sivua ennen loppua. Ja tämä on melko myöhään, kun ottaa huomioon sen, että kirjassa on runsas 500 sivua. Tarina kuitenkin jää ikävästi kesken, joten seuraavassa teoksessa tarina jatkuu. Lainaan kyllä tuon uusimmankin kirjan.

Kirjassa on ikävystyttävän paljon vanhojen muistelua. Jack Ryanin ja John Clarkin sekä muiden vanhojen jäärien tekojen ihannointi menee minusta jossain välissä jo koomisiin mittoihin. Selvästi Clancy itsekin on pitänyt tarinoistaan.

Nuorempana näitä kirjoja luki pelkästään seikkailun tähden. Nyt enin huomio kiinnittyi Yhdysvaltojen politiikan ja asevoimien ylivallan ihannointiin. Jos Yhdysvaltain kansalaisten ajatusmaailma on tämän tyylistä, en toivottavasti koskaan joudu keskustelemaan politiikasta tai historiasta heidän kanssaan.

Kirjan voi lukea, jos pitää vakoilija-jännäreistä. Sellaisena se varmasti myy kuin häkä. Ei Clancyn kirjoittajan taidot ole mihinkään kadonneet. Näitä lapsuuden suosikkikirjailijoita lukiessa kuitenkin huomaa itsensä kasvaneen jollain tavalla. Nykyään tarinassa pitää olla jotain erityistä, siinä pitää olla muutakin kuin juoni.