Alastair Reynolds: Pääteasema

Kaukaisen tulevaisuutemme kuvaus

Maapallomme jossain tulevaisuudessa: Asutus on keskittynyt yhteen taivaita hipovaan rakennelmaan, Spearpointiin. Maailmaa halkovat vyöhykkeet, jotka erottaa  toisistaan kehittyneen teknologian toimiminen. Ylhäällä, enkeleiden tasoilla, toimivat jopa pienet ihmisten verisuonissa olevat nanorobotit. Kun taas alhaalla mikään mikä on kehittyneempää kuin höyryvoimalla käyvät laitteet, ei toimi. Ihmiset saavat vakavia, ilman lääkitystä kuolemaan johtavia oireita lohkojen välillä liikkuessa. Samoin he menettävät peruuttamattomasti jotain muutakin. Muistojansa. Näinpä historiaa ei tunneta kovin pitkältä ajalta.

Tarinan sankarina ja päähenkilönä esiintyy enkeleiden tasoilta kadotukseen tutustumaan lähetetty, geneettisesti muokattu ylempi olento, jonka ammattina ihmisten joukossa on patologi. Seikkailu alkaakin ruumishuoneelta, jossa enkelimme saa tietää olevansa vakavassa vaarassa nykyisessä asemassaan. Enkelin avuksi tulee karkeasta kielenkäytöstään kärsivä tyttö, joka tuntee alamaailman ja aseet kuin omat taskunsa

Maailma on murroksessa, vyöhykkeet muuttavat muotoaan sattumanvaraisesti. Samalla sankarimme joutuvat pakenemaan taivaallista kostoa Spearpointin ulkopuolelle, jossa heitä odottavat monenlaiset vaarat kalloihin pukeutuvista sekopäistä puoliksi koneita oleviin petoeläimiin. Ja ilmassa elävään, mehiläisparvea muistuttavaan yhdyskuntaan.

Reynoldsmainen kokemus, pienemmässä mittakaavassa

Alastairin ”ilmestysten avaruuden” suurena ystävänä odotin ehkä vähän liikoja tämän teoksen osalta. Tiesin kyllä ennestään, että tämä ei sijoitu samaan laajaan mittakaavaan aikaisempien kanssa, vaan meidän omalle maapallolle. 

Teknologian toimivuuden jakaminen eri lohkoihin muistutti jotenkin Vernon Vingen kirjaa Taivaan syvyydet. Toki pienemmässä mittakaavassa tässä. Ajatus on mielenkiintoinen, miten ihmiset käyttäytyisivät, mikäli eri asuinpaikkojen kesken ei oltaisi tasaveroisissa asemissa tekniikan kehityksessä.

Koko seikkailu käytiin lähinnä muutaman päähenkilön kesken ja ympärillä. Tämä antoi jonkinlaista ahtaan tilan tuntua teokseen. Vanhaa tuttua avaruutta jäi kaipaamaan. Toki jotkut aikaisemmatkin teokset, kuten timanttikoirat tai prefekti, on ollut vastaavanlainen. Mutta muistaakseni ne olivat parin sadan sivuisia novelleja, tämä taas 600 sivun järkäle.

Päähenkilömme, geneettisesti muokattu enkeli on esikuviensa mukaisesti yksiulotteisen ja absoluuttisen hyvä. Hän tahtoo parasta ihmisille, vaikka tietää heidän tuhoavan hänet ja hänenkaltaisensa jos vain saavat mahdollisuuden. Selvästi Reynolds on hakenut tällä vertauskuvaa alkuperäisen olennon ideaan. Vastakohtana taas toimii tuo opas, joka raavaan kielenkäyttönsä ja itsekkäiden tapojensa takaa kuitenkin muuttuu tarinan edetessä lähemmäs matkakumppaniaan.

Olen lukenut kaikki Reynoldsit. Tämä ei ollut paras niistä, mutta ei kyllä huonoinkaan. Sijoittaisin teoksen johonkin Prefektin ja Turkoosien päivien edelle, samalle vyöhykkeelle Timanttikoirien kanssa.

Kirjan on arvioinut myös Booksy. Laitan tämän myös scifi-haasteen listalle sijalle 6, Steampunk. Kyllä tässä sen verran pääosaan nousivat teknisesti kehittymättömät laitteet.