Ursula K. Le Guin: Pimeälipas ja muita kertomuksia

Toisinaan on helppo siirtyä arvioijan osaan. Ei tarvitse kuin kerrata pääpiirteittäin kirjan tapahtumat ja määrittää lyhyesti teoksen herättämät ajatukset. Ja se on siinä. Kukaan ei voi tulla sanomaan, että olet väärässä. Ei kukaan voi väittää, että olet ymmärtänyt kirjan sanoman väärin. Jokainen muodostaa oman käsityksensä kirjailijan ajatuksista ja päämääristä itse, ja ne kaikki ovat yhtä oikeita. Arvion kirjoittajalle.

Toisinaan taas arvioiminen on äärettömän vaikeaa. Joskus tarinasta ei löydä mitään, mikä herättäisi mielipiteitä, tai sitten niitä tulee niin paljon, että niiden sanoiksi pukeminen järkevällä tavalla on ylivoimaista tai turhauttavaa. Le Guinin novellikokoelma kuuluu jälkimmäiseen. Miten voi arvioida kirjaa, joka pitää sisällään niin paljon tarinoiden taakse kätkeytyvää pohdintaa että sen esiin purkaminen veisi pienen romaanin verran merkkejä.

En ole koskaan lukenut paljon novelleja. En pidä siitä, että tarina loppuu jo ennen kahdettasataa sivua. Mieleiseni teokset ovat aina olleet yli viisisataasivuisia. Nyt kuitenkin mieleni on muuttumassa. Pimeälipas ja muita kertomuksia sisälsi niin paljon niin pieneen tilaan pakattuna.

Kokelman aluksi Vesa Sisättö (Lukekaapa muuten hänen erinomainen pääkirjoituksensa kiiltomadosta. Törmäsin siihen äskettäin. Hieno analyysi fandomin ja proosan lukijoista.) on kirjoittanut kirjaan esipuheen, jossa hän kertaa Le Guinin elämää ja ajatuksia kirjoittamisesta. Esipuheessaan hän käy novellit myös yksitellen läpi selittäen pääpiirteittäin, mistä on kysymys.

Jokaisen novellin alussa on kirjailijan oma pieni mietelmänsä tarinastaan. Ne avaavat novelleja ja hänen ajatuksiaan.

Kokoelmasta löytyy niin fantasiaa, scifiä kuin nykyaikakuvaustakin. Kirjailija itse määrittelee näitä jälkimmäisiä  termillä: "psykomyyttinen", hieno sana sinänsä. Novellit poukkoilevat Maameren tarinoiden maailmasta vieraille planeetoille ja hopeakaivosten pimeään syvyyteen, mutta lähes jokaisesta löytyy joku punainen lanka jota seurata.

Sanon lähes, sillä kaksi novellia olivat sellaisia, että ne eivät minulle auenneet, vaikka luin ne muutamaan kertaan. Kirjan ensimmäinen ja viimeinen. Pidän oman älykkyyteni tasoa jopa niin hyvänä, että hyväksyn monien ihmisten (ja ehkä joidenkin eläintenkin) olevan minua huomattavasti älykkäämpiä. Se kuitenkin yleensä on riittänyt hämärimpienkin juonien seuraamiseen, mutta näistä novelleista en oikein saanut missään vaiheessa kiinni. Mikäli teistä joku on ne lukenut ja ymmärtänyt, auttakaa. Miten ne ihmiset ja eläimet kuolivat ja taas elivät? Entä se kissapoika, mitä sen lippaassa oli muutakuin pimeä? Ja miksi osa ihmisistä lähti pois onnelasta, vaikka sen takia joutui vain yksi kärsimään? Ähh...

Loput novelleista olivat sitten puhdasta kultaa. Helppotajuisia, mutta silti monivivahteisia pohdintoja niin aikamatkustuksesta, kloonauksen etiikasta ja ihmisyydestä yleensä, sekä mielen toiminnasta ja empatian tarpeesta.

Ja mansikkana kakun päällä (en pidä kirsikoista): Tammen tarina. Ai että se oli hieno. Le Guin löytää aivan uusia kuvakulmia niinkin arkisesta asiasta kuin tien laidalla kasvava yksinäinen puuvanhus. "Mistä saatte ideanne, Ms Le Guin?" Tietysti siitä, että unohdan Dostojevskin ja luen opasteita takaperin. Misäpä muualta?


Olen lukenut Le Guinilta aikaisemmin vain Maameren tarinoita, joskus pikkupoikana, mutta nyt kyllä ajattelin tutustua hänen tuotantoonsa enemmänkin. Hetimmiten.