Noiturin seikkailut jatkuvat. Witcher -kirjasarjan toinen
osa jatkaa siitä mihin edellinen jäi. Jotain on kuitenkin muttunut, niin
tyylillisesti kuin päähenkilöissä.
Noituri Geralt Rivialainen taistelee jälleen tuhoten hirviön
toisensa perään. Tällä kertaa hirviöt eivät kuitenkaan nouse pääosaan, sillä
Sapkowski kiinnittää suurimman huomionsa
Noituriin itseensä.
Muutama hirviö kuitenkin kohtaa loppunsa noiturin miekasta.
Siitä saavat osansa niin jätekasassa majaansa pitävä öttiäinen, kuin
merenpohjassa elävän kansan asukit. Edellisestä kirjasta tuttu sankarin
ylivoima on nyt poissa. Noituri haavoittuu useampaan otteeseen ja joutuu
muiden, jopa runopoika Valvatin autettavaksi. Hän käyttää rohtojaan pitämään kipua loitolla,
ja näkee harhoja menneisyydestään.
Aikaisemmasta kirjasta tuttuja lastensatu-viittauksia en
tästä teoksesta löytänyt kuin pienen merenneidon. Se ei tietenkään tarkoita
ettei niitä olisi, sillä en varmasti tunne kaikkia satuja mitä puolalaiset.
Oikeastaan tuo oli elementti, jota jäin kaipaamaan.
Teoksen kieli on rikasta. Siinä vilahtelee vinon huumorin
pilkahduksia ja esimerkiksi dryadien metsän kuvaus on hieno. Hieno, mutta
kuitenkin samalla raaka. Aikaisemmassa kirjassa pitämistäni käännössanoista ei nyt jäänyt mieleen yhtäkään.
Kohtalon miekka pureutuu syvälle Noiturin mielenliikkeisiin.
Sankari onkin erilainen kuin muut kaltaisensa. Hän tuntee. Tuo ominaisuus ei mitenkään
helpota hänen töitään, nimittäin suurin osa tässä kirjassa tapaamistamme
hirviöistä ei mahdu hänen hirviö-käsitteensä sisään. Tästä seuraa erilaisia
konflikteja, kun normaalit ihmiset eivät tällaista moraalikäsitystä ymmärrä.
Kirjassa syvennetään myös noiturin kumppaneiden elämää.
Valvatti osoittautuukin aivan erilaiseksi mitä ensimmäisestä kirjasta sai
kuvan, samoin suhde velhoon on muuttunut. Mukaan tulee myös uusi henkilö, pieni
orpotyttö-prinsessa. Jota varmaan tavataan myöhemminkin.
Viimeinen toivomus oli ikään kuin hätäisesti kokoonkursittu
kasa novelleja, mutta tässä kirjassa tyyli muuttui. Juoni etenee ajallisesti
normaaliin suuntaan, ja eri seikkailuissa palataan keskusteluissa vanhoihin tapahtumiin ja
puheisiin. Tämä oli mielestäni
huomattavasti mukavampaa luettavaa kuin ensimmäinen kirja, juurikin tästä
syystä. Samoin Järjen Ääni –välikirjoitukset
ovat poissa, mikä on pelkästään hyväksi.
Odotan innolla seuraavaa teosta, mikäli sellainen on
tulossa.
Johnny, seuraava on tulossa. Pitäisi kai ilmestyä kesällä. Sitä odotellessa... :-)
VastaaPoistaNäinpä. Pitäisi enemmän tutustua muihinkin kuin englantilais-amerikkalaisiin kirjailijoihin. Varmaan siellä on joukossa muitakin tällaisia helmiä.
VastaaPoistaTosin juuri äsken löysin vasta suomalaiset hyvät kirjailijat, joten ehkä pitää tutustua niihin ensin paremmin ;)
Ja sitten se lukijoiden usein toistama lause: Kuinka paljon minulta jääkään lukematta, vaikka sitten eläisin muutamansata vuotta.