Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka

Noiturin seikkailut jatkuvat. Witcher -kirjasarjan toinen osa jatkaa siitä mihin edellinen jäi. Jotain on kuitenkin muttunut, niin tyylillisesti kuin päähenkilöissä.

 

Noituri Geralt Rivialainen taistelee jälleen tuhoten hirviön toisensa perään. Tällä kertaa hirviöt eivät kuitenkaan nouse pääosaan, sillä Sapkowski kiinnittää suurimman  huomionsa Noituriin itseensä.

Muutama hirviö kuitenkin kohtaa loppunsa noiturin miekasta. Siitä saavat osansa niin jätekasassa majaansa pitävä öttiäinen, kuin merenpohjassa elävän kansan asukit. Edellisestä kirjasta tuttu sankarin ylivoima on nyt poissa. Noituri haavoittuu useampaan otteeseen ja joutuu muiden, jopa runopoika Valvatin autettavaksi.  Hän käyttää rohtojaan pitämään kipua loitolla, ja näkee harhoja menneisyydestään.

Aikaisemmasta kirjasta tuttuja lastensatu-viittauksia en tästä teoksesta löytänyt kuin pienen merenneidon. Se ei tietenkään tarkoita ettei niitä olisi, sillä en varmasti tunne kaikkia satuja mitä puolalaiset. Oikeastaan tuo oli elementti, jota jäin kaipaamaan.

 

Teoksen kieli on rikasta. Siinä vilahtelee vinon huumorin pilkahduksia ja esimerkiksi dryadien metsän kuvaus on hieno. Hieno, mutta kuitenkin samalla raaka. Aikaisemmassa kirjassa pitämistäni käännössanoista ei nyt jäänyt mieleen yhtäkään.

Kohtalon miekka pureutuu syvälle Noiturin mielenliikkeisiin. Sankari onkin erilainen kuin muut kaltaisensa. Hän tuntee. Tuo ominaisuus ei mitenkään helpota hänen töitään, nimittäin suurin osa tässä kirjassa tapaamistamme hirviöistä ei mahdu hänen hirviö-käsitteensä sisään. Tästä seuraa erilaisia konflikteja, kun normaalit ihmiset eivät tällaista moraalikäsitystä ymmärrä.

Kirjassa syvennetään myös noiturin kumppaneiden elämää. Valvatti osoittautuukin aivan erilaiseksi mitä ensimmäisestä kirjasta sai kuvan, samoin suhde velhoon on muuttunut. Mukaan tulee myös uusi henkilö, pieni orpotyttö-prinsessa. Jota varmaan tavataan myöhemminkin.

Viimeinen toivomus oli ikään kuin hätäisesti kokoonkursittu kasa novelleja, mutta tässä kirjassa tyyli muuttui. Juoni etenee ajallisesti normaaliin suuntaan, ja eri seikkailuissa palataan keskusteluissa vanhoihin tapahtumiin ja puheisiin.  Tämä oli mielestäni huomattavasti mukavampaa luettavaa kuin ensimmäinen kirja, juurikin tästä syystä.  Samoin Järjen Ääni –välikirjoitukset ovat poissa, mikä on pelkästään hyväksi.

Odotan innolla seuraavaa teosta, mikäli sellainen on tulossa.

Kohtalon miekasta on blogannut ainakin Marjis Morre Raija ja Booksy